Karvaperheen kasvatus

Pienen vauvan äitinä sitä huomaa aina toisinaan kulkevansa enemmän tai vähemmän väsymyksestä väärällään ja peilistä saattaa yllättäen kurkistella jonkinasteinen pandakarhun irvikuva mustineen silmänalusineen. Mutta väsynyt tai ei, touhua riittänyt: meidän eläinperheessä on nimittäin ehtinyt tapahtua viimeisen viikon aikana :)

Reilu viikko sitten onnistuin sattumalta luomaan katseeni ilmoitukseen, jossa etsittiin kiireellä paikkaa luppapojalle. Siinä ei sitten kauan mennytkään kun leppoisa luppapoika jo saapuikin meille majailemaan:

Jep, tässä mä oon. Saisko kuule porkkanaa jälkkäriks?

Kanin taustoja miettien, jännitin hieman kuinka säikky pupu sieltä saapuu, mutta poika osoittautui erittäin rohkeaksi ja leppoisaksi tyypiksi. Oli ihana nähdä kuinka hyvin se otti tilansa omakseen välittömästi. Otsarapsutukset ovat poitsusta selkeästi hyvin miellyttäviä ja ruoka-aikaankin se pompottelee pirteästi luokseni luppakorvat liihottaen!

"Ei näy porkkanaa täälläkään.. on se kumma kun ei tarjoilu pelaa"

Lopetusuhan alta haettiin myös kanoja, sekä kukko joka oli jäänyt yksin asumaan tilalleen koko perheen muutettua ulkomaille. Kanat tuli läheltä, mutta kukko haettiin parinsadan kilometrin päästä, jossa se yksin navetassa odotteli.

On ollut mukavaa huomata, kuinka elämä on alkanut ikään kuin palata uomiinsa raskauden jälkeen - se kun sai kohdallani aikaan aivan hirveitä allergia- ja astmaoireita. Lopulta olin oireineni siinä pisteessä, että pelkkä eläinten lähellä oleminen sai vointini räjähtämään lähes käsiin. Jännitin kovasti kuinka käy, jääkö oireet raskauden päätyttyäkin, mutta onneksi ei! Olen kiitollinen ♥

Masukesä

Suomen kesä tuntuu yleisestikin liian lyhyeltä, mutta tänä vuonna se oli omasta mielestäni aivan erityisen lyhyt. Suorastaan pätkä. Tällä ajan ohikiitävällä etenemisvauhdilla lienee tekemistä sen kanssa, että olin suurimman osan kesästä raskaana - heinäkuun loppupuolella meille nimittäin syntyi esikoinen, pieni tytär ♥

Raskausaika kului kepeästi, mutta viimeisinä viikkoina tunsin itseni (normaalia enemmän) rantautuneeksi ryhävalaaksi. Kesä siis suuresti sujui masun kanssa hyllymisessä paikasta toiseen, samalla kun sisuskalujani potkittiin uuteen uskoon harva se hetki :-)

Kesään mahtui kuitenkin aivan lukemattoman monia kauniita päiviä! Kanit saivat tänä kesänä nauttia aivan toden teolla ulkoilusta nurmiaitauksessaan, koska säät sallivat sen mitä mainioimmin. Aivan kesän alussa kanien ulkotarhaan myös rakennettiin uusi tukeva peltikatto, jonka rakentaminen edellisekesänä jäi huonojen säiden (tai laiskuuden) vuoksi. Tänä kesänä kanit ovat siis saaneet nauttia elämästään tukevan peltikaton alla.

Mikäli tarhan etuseinässä näkyvä "verhoilu" herättää kysymyksiä, kyseessä on aurinkosuoja. Kesällä etenkin keskipäivän aikaan aurinko paistaa suoraan kanitarhaan, joten tästä syystä etuseinällä on verho estämässä paahdetta. Vanha suihkuverho muuten kyseessä, mitä mainiointa uusiokäyttöä hiiola-hei :-)

Keväällä ja alkukesästä tuli käytyä vielä tuttuun tapaan talsimassa luonnossa - ennen kuin vauvavatsan kanssa lyllertäminen alkoi käymään liian tukalaksi kumpareiden ylitse kömpimiseen.

Kevät on lempiaikani vuodesta ja joka vuosi sitä odotan yhä suuremmin. Kamera kaulaan, koira kaveriksi ja yhdessä luontoon! Nämä kuvat ovat tämän vuoden keväältä ♥

Kesään mahtuu aina myös oleellisena osana järvellä soutelu - luonnollisesti koirien kanssa yhdessä. On aina hymy hyvin herkässä, kun nallet pomppaavat kilpaa veneeseen ja siellä seilatessamme sitten tähyilevät maisemia.

Yksi kauneimmista maisemista joita itse tiedän, on auringonlasku järven taakse. Se on niin lumoavan kaunis näky, etten ikinä kyllästy siihen. Tämän vuoksi järvenselälle soutelunkin ajoittaa mieluusti kesäiltaan, jolloin aurinko hiljalleen hiipuu horisontin taakse. Tätä täydellistä maisemaa on tallettanut taas mielensä sopukoihin, jotta sitä jaksaa odotella jälleen ensi kesään.

Yhteiselo lapsen ja pörröisten perheenjäsenten kanssa on lähtenyt alusta saakka sujumaan hienosti. Odotan mielenkiinnolla aikaa, kun lapsikin kasvaa ja alkaa yhä enemmän kiinnittämään huomiota ympäristöönsä - ja karvaisiin perheenjäseniin.

Kunhan pieni liikkeelle lähtee, tulee eteen varmasti myös haasteita, lähtien aina siitä, että täällä jokaisella on oikeus olla omassa rauhassa niin halutessaan - oli kyseessä sitten koira, kani tai kissa. Toisin sanoen, jokaisella on oltava paikka jossa tietää saavansa olla rauhassa.

Mielenkiinnolla tulevaa odotellen :-)

Kevään kaipuu

Kiihkeä keväänkaipuu kaivertaa koloa rintaan. Huhtikuu on ovella odottelemassa käynnistymistään, mutta ulkona on pääosin vielä melko talvista valtavine pakkasineen ja lumihankineen.

Päivä päivältä huomaan ajatusteni suuremmin siintävän keväässä, ajassa jossa hanget ovat haihtuneet ja maasta nousee monenlaisia väriä. Tätä ihanaa aikaa odotellessa, on tullut selailtua menneiden vuosien kuva-albumeja. Kevään kauneutta vuosien varrelta.

Pihamme ympäristössä kasvaa todella runsaasti saniaisia ja niitä on myös valtava tiheä pusikko yhdessä pihamme laidassa. Ne ovat täyteen kokoon kasvettuaan valloittava näky ja pienenä maasta ponnistaessaan suorastaan sympaattisia "kevätrullia"

Pihalla on kesäisin myös paljon sammakoita ja aina toisinaan eksyy sinne seikkailemaan rupikonna tai parikin. Näiden liikkuminen sammakoihin verrattuna on veikeää, sillä etenkin hieman isommat konnat loikkimisen sijasta kävelevät, tai loikkaavat sammakoihin verrattuna leppoisan laiskahkosti lössähtäen.

Rupikonnien silmät ovat todella kauniin sävyiset, kuten yllä olevasta kuvasta voi huomata. Sammakot ja konnat ovat aina todella odotettuja vieraita pihallamme ja olemme mielissämme, kun piha-altailla yleensä viihtyy useita sammakoita :)

Hämeenlinnan Aulanko on yksi mielipaikoistani niin keväällä, kesällä kuin syksylläkin. Keväisin siellä saa seurailla lintujen kosiomenoja ja sittemmin pieniä untuvaisia kuoriutuneina.

En varmasti ole ainoa, joka kovasti kaipaa näitä aikoja... :) ♥

Vuoden ensimmäinen postaus

Iloinen tervehdys täältä Karvapuustista! Näin luontoa rakastavana ihmisenä paras tapa aloittaa vuoden ensimmäinen postaus, on värittää se ensimmäiseksi kuvilla kauniista talvisesta luonnosta. Hanki on kuorruttanut maisemaa valloittavalla valkeudellaan jo hyvän tovin, joten kameraa on tullut ulkoilutettua aina silloin tällöin.

Ihan kameran hyvinvointia ajatellen jätin sen kuitenkin kotiin hetkinä, jolloin pakkanen paukutti kolmisenkymmentä astetta nollan alapuolella. Etenkin kun teen vasta tuttavuutta vastikään joulukuussa ostamaani Canonin 100d:hen, joka pääsi syrjäyttämään vuosia palvelleen 450d:n. (Maasta olet sitä tullut.. ja hyllyllä pölyyntymään olet sinä tuleman..)

Ihastuin Canon sataseen aivan täysin sillä hetkellä, kun sen sain käteeni. Sen pienempi koko on kuin tehty hyppysiini, joten vaikka kuinka yritin vielä miettiä jotain muutakin, en saanut tätä enää mielestäni. Siispä se lähti sitten liikkeestä matkaani. Olen kovin tyytyväinen ostokseeni ☺

Tähän vuoteen on jo ehtinyt mahtua mukavan paljon uutta ja toivottavasti vielä paljon uutta ja mukavaa mahtuu vastakin. Kaninpoikasistakin on taas tullut sen verran kyselyitä, että se onkin hyvä aasinsilta siirtyä pupujuttuihin.

Tässä vuoden alkupuoliskolla olisi toiveissa kaksi eri kääpiöluppapesuetta, jotka syntyisivät helmi-maaliskuun aikana ja kesän puolella ainakin yksi kääpiöluppapesue. Toiveet ja toteutus ovat toki aina kaksi eri asiaa, joten aika näyttää kuinka kaikki menee. Kaikkiin poikueisiin on mahdollisuus syntyä valkoista sinisilmäistä, mutta prosentuaalinen todennäköisyys vaihtelee isävalinnan mukaan.

Kunhan poikasia alkaa maailmaan tupsahtamaan, on haussa taas mukavia sijoituskoteja, eli niitä kullanarvoisia pupuperheitä, joihin muuttaa elämään tavallista pupuelämää ☺

Tähän sijoituskotiasiaan sivuten liittyy asia, jota olen taas tullut miettineeksi paljonkin viime aikoina. Nimittäin kani, sen elämä ja elinolot.

Vaikka kaneja vielä nykyäänkin paljon pidetään häkeissä, osa jopa ainoastaan häkissä eläen, en itse näe kania niin sanottuna häkkieläimenä. Tämä ajatus itseasiassa tuntuu sitä vieraammalta, mitä enemmän sitä tulee miettineeksi ja mitä enemmän kanien kanssa eläneeksi.

Kun omistaa eläimiä, on asiassa yksi hienoin puoli se, että saa tarjota niille hyvät elinolot. Kani ei tässä suhteessa poikkea muista eläimistä, vaan sille tahtoo tarjota hyvät elinolosuhteet, aivan kuten vaikkapa koiralle tai kissallekin. Hyvinvoivia, elämästään nauttivia eläimiä on hieno seurailla ja katsella kuinka ne toteuttavat luonnollisia käyttäytymismallejaan.

Kun kaneja kasvattaa ja kasvatuksessa on pyrkimys johonkin, kuten itselläni terveen ja rikkaan perimän lisääminen, jalostuksessa mukana olevia kaneja tarvitsee väistämättäkin useampia. Ja siinä sitten tullaan taas siihen, minkä huomaan aina osuvan poikkiteloin oman ajatusmaailmani kanssa - iso kanimäärä. Mitä enemmän kaneja, sen vähemmän tilaa ja aikaa kullekin, sen vähemmän aikaa huomata pienet poikkeamat kasvussa ja kehityksessä.

Toisinaan kuulee puhuttavan, että jalostuseläimet ovat eri asia kuin lemmikit, joten näiden välille olisi helppoa vetää raja sen suhteen, millaiset elinolot niille ovat riittävät. On pakko olla vastarannan kiiski, sillä tuo särähtää korvaani hyvinkin voimakkaasti. En osaa, tai välttämättä edes halua osata, kokea asiaa näin. Oli se kani ihmisen näkökulmasta katsottuna sitten yksinkertaisesti lokeroiden lemmikki tai jalostuseläin, se ei oman näkemykseni mukaan tee eroa niiden elinolojen vaatimuksille.

Kuitenkin se, että ylipäänsä kasvattaa kaneja, on hieman ristiriitaista, mikäli on pohjimmiltaan hyvin eläinsuojeluhenkinen. Tämä perimmäinen ajatusmalli vaikuttaa taustalla hyvin voimakkaasti, kun on kyse kanien kasvattamisesta ja kanien määrän lisäämisestä samalla, kun toivoo ihmisten yhä enemmässä määrin hankkimaan perheeseensä aikuisen kodinvaihtajan.

Toisaalta, kanien kasvattamistakin voi tehdä nimenomaan niiden eläinten kannalta katsottuna monin eri tavoin. Esimerkiksi pääasiallinen ulkoisen olemuksen korostaminen ja sen jalostaminen haluttuun, vallitsevaan muottiin on tuntunut aina todella vieraalta, oli kyseessä sitten mikä laji tahansa. Saatika se, että eläimistä tämän myötä muodostuu eräänlaisia kilpakapuloita.

Noin kasvatusta ja kanien elinoloja ajatellessa, koen itse henkilökohtaisesti ehdottomasti parhaimmaksi ratkaisuksi sen, kun kanit saavat jokainen elää mahdollisimman hyvää ja monipuolista elämää - huolimatta siitä, onko ihan puhdasta lemmikinvirkaa toimittava, vai tulevaisuudessa myös jalostuksessa mukana olevaksi tarkoitettu yksilö. Ja siinä jälleen korostuu sijoituskotien tärkeys - ne mahdollistavat jokaisen kanin mahdollisuuden elää perheen keskellä lemmikkinä - arvoistansa elämää.

Kanien salaperäiset sukupuolet - kuinka vahinko kiertää

Erityisesti tähän vuodenaikaan syntyy paljon kaneja - sekä toivottuja, että täysin yllätyksenä maailmaan putkahtavia. Näitä jälkimmäiseen kastiin kuuluvia, ei-toivottuja tulee kaikessa yllättävyydessään yllättävän runsain mitoin. Ja tämä on asia, jota tulenkin aika ajoin miettineeksi.

Kaneista usein kuulee jokseenkin puolihuumorilla puhuttavan, että kun hankkii kaksi kania, pian onkin viisikymmentä kania - kun ne kanit lisääntyvät kuin kanit konsanaan. Ja näinhän ne toki tekevät, mikäli esimerkiksi poikasia myyvä ihminen ei ole tarpeeksi panostanut siihen, että erottaa myymiensä poikasten sukupuolet toisistaan.

Pieni tovi sitten, luonani kävi kaksi kania tunnistetatuoitavana. Kyseessä kaksi kolmenkuukauden ikäistä risteytystyttöä - kunnes ihan ohimennen tulin kurkanneeksi pupujen töpöjen alle ja havaitsinkin, että ne ovat kumpikin poikia. Aikaisemmin kun ihmisiä on täällä käynyt varmistamassa sukupuolia esim. kahdelta ostamaltaan "tyttökanilta" on useinkin käynyt ilmi toisen olevankin poika. Onneksi, joskus sentään ovat olleet tyttöjä kuten on pitänyt ollakin ☺

Pupuja myyvät ovat mielestäni hyvin vastuullisessa asemassa siinä, että myisivät poikasia ainoastaan mikäli ovat varmoja niiden sukupuolista. Mikäli poikaset lähtevät uusiin koteihin hieman kuin siat säkissä, voi uudessa kodissa odottaa jonkin ajan kuluttua yllätys: häkistä löytyy iso kasa pupuvauvoja. Pahimmassa tapauksessa niin, että yhdet poikaset ovat syntyneet ja uros on ehtinyt astumaan naaraan jo uudelleen - naaras kun voi tulla kantavaksi heti poikasten syntymän jälkeen.

Koska pupulapset tulevat usein sukupuolista tietämättömille lemmikkikanien omistajille yllätyksenä, voi heillä olla taas vaikeus erottaa syntyneiden poikasten sukupuolet toisistaan. Mikäli sukupuolten erottaminen ei onnistu ja poikaset myydään eteenpäin on taas sama vaara - uudella omistajalla on hetken kuluttua läjä ei-toivottuja kaneja. Näin ollen vahinko ikään kuin jatkaa kulkuaan uudelleen ja uudelleen.

Siksi alunperinkin poikasia myyvien ihmisten vastuu asiassa on mielestäni erittäin tärkeää. Perehtyä todella myymiensä eläinten sukupuolten erottamiseen - tai yksinkertaisesti myöntää itselleen, jos ei tähän kykene ja tunnistuttaa sukupuolet jollain osaavalla taholla, ennen niiden myymistä eteenpäin.

Joku varmasti miettii, onko se niin kovin kamalaa, että yllättäen poikasia syntyy - onhan ne niin kovin suloisia ja niiden kasvua on mukava seurata. Kyllä, olen samaa mieltä.

Vaan tilanne usein muuttuu toisenlaiseksi silloin kun poikaset alkavat olla isoja ja ne olisivat valmiita muuttamaan uuteen kotiin. Vahingossa syntyneille risteytyskaneille ei välttämättä löydy koteja, vaikka kivien ja kantojen alta kaivaisi - etenkin kun vahinkopoikasia syntyy erityisesti tähän aikaan vuodesta runsain määrin.

Kaikki riippuu toki monesta eri seikasta aina myyntiajankohdasta alkaen: joskus voi käydä niinkin, että poikaset varataan hyvissä ajoin ennen luovutusikää. Ennakkoon tätä on vaikea ennustaa. Sittenkin tietysti, on tärkeää se mistä jo puhe onkin: tunnistaa sukupuolet oikein! ☺

Sukupuoliasioihin apua hakiessaan, esimerkiksi Kaniyhdistyksen ja Kaniininkasvattajien sivuilta löytyy kasvattajalistat. Apua tarvitessaan voi pyytää apua sukupuolten tunnistamiseen. Jos tuntuu, ettei kukaan asu sopivan matkan päässä, on Facebookissa erilaisia kaniryhmiä, joissa voi rohkeasti kysyä apua, josko lähialueella olisi joku asianosaava.

Itse autan mielelläni mikäli kanien sukupuolissa on epävarmuutta ja näin myös monet muut kasvattajat tekevät. Rohkeasti siis vain ottamaan yhteyttä, jos sukupuoliasiat vähänkään mietityttävät. Ei kysyvä tieltä eksy ja sitä rataa ☺

Lasten lemmikit & aikuisten lemmikit

Jokin aika sitten eräs tuttava kertoi, kuinka kanin hankittuaan kertoi siitä työpaikalla ja jäi sitten hieman hiljaiseksi työkaverin aidon hämmästyneestä vastauksesta: kani? Eikös ne ole lasten lemmikkejä?

Tämä ei suinkaan ole mikään harvinainen toteamus, vaan sen saattaa yllättävänkin usein kuulla, mikäli kategorioituu aikuiseksi ja omistaa jonkin pieneläimen, kuten kanin, marsun tai vaikka hamsterin. Mitä pienempi eläin kyseessä, sen enemmän se saatetaan mieltää lasten lemmikiksi ja sen suuremmin sellaisen hankkinutta aikuista saatetaan katsoa, kuin tämä olisi juuri kertonut hankkineensa itselleen polkuauton tai uninallen.

Olen vuosien saatossa huomannut tämän niin sanotun lasten lemmikit-ajatusmallin olevan toisinaan niinkin voimakasta, että lemmikin hankkiminen saattaa tyystin jäädä, kun halusta huolimatta sen ei mielletä ikään kuin sopivan aikuiselle ihmiselle. Toisin sanoen, ympäristön näkemys painaa vaakakupissa enemmän kuin oma halu.

Olen aina pitänyt ajatuksesta, että perheessä jossa on lapsia, on myös eläimiä, sillä lemmikkieläimillä on ihan yleisesti ottaenkin todettu olevan hyvin myönteisiä vaikutuksia kehitykseen.

Yleensä kun lapsi haluaa lemmikin, jokin pieneläin onkin yleensä ikään kuin helppo vaihtoehto pelkästään siitäkin syystä, etteivät niiden elinaikaodotukset ole niin korkealla kuin esimerkiksi koiralla. Omassa asunnossaan oleva eläin ei myöskään tuo perheeseen niin suuria muutoksia, mitä esimerkiksi alati kintereillä kuljeskeleva koira tai kissa toisi.

Se, että lapsiperheeseen on usein helpointa hankkia jokin pieni eläin, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pienen eläimen tulisi suoraviivaisesti olla yhtä kuin pienen ihmisen lemmikki. Kani tai hamsteri ei ole sen ihmeellisempi aikuiselle, kuin koira tai kissakaan. Pikemminkin kyse on niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin millaista elämää arvostaa ja mitä elämäänsä kaipaa.

Näkemykset siitä, että esimerkiksi kani olisi vain lasten lemmikki ja tästä johtuen tavalla tai toisella sopimaton aikuiselle ihmiselle, kertoo kenties enemmänkin ihmettelijän tietämättömyydestä kyseistä lajia kohtaan. Tähän vielä ynnättynä se, että saattaa omata vahvaakin kokemusta juuri siitä, että tuntemiinsa lapsiperheisiin on hankittu nimenomaista eläintä.

Se, että lemmikki sopii mainiosti lapsiperheeseen, ei kumoa sitä, etteikö se samainen lemmikki sopisi mitä täydellisimmin aikuiseen perheeseen. Päinvastoin, sehän pikemminkin kertoo siitä, kuinka ikärajattomasta lajista on kyse.

Vaan kun puhutaan niin sanotuista lasten lemmikeistä, tulee eteen se seikka, joka saa usein mieleni mietteliääksi - vastuullisuus. Oli eläin mikä tahansa, on asia joka pitäisi olla aina sama: vastuu. Lapsi ei voi olla täysin ja viime kädessä vastuussa elävästä olennosta, vaan tämä tulisi olla nimenomaan vanhemman vastuulla. Näinhän asia onneksi usein onkin, eli vaikka eläin varsinaisesti on hankittu lapselle tämän toiveesta, vastuulliset aikuiset tiedostavat viime käden vastuunsa siitä.

Lemmikkiä hankkiessa on mielestäni hyvin merkitsevä seikka siinä, onko vanhempi tai vanhemmat ottamassa lopullista vastuuta kotiin muuttavasta karvaturrista, vai sysätäänkö se surutta lasten harteille. Eläimen koolla, lajilla tai karvan määrällä ei ole mitään merkitystä asian kanssa - tai ainakaan niillä ei pitäisi olla. Ei ole syytä, mikä oikeuttaisi sysäämään elämän lapsen vastuulle, pestäkseen sitten itse täysin kätensä siitä.

Ja tähän loppuun voisi todeta harmituksensa siitä, että itse olen nykypäivänä allerginen hamstereille. Mikäli näin ei olisi, olisin jo pitkään jyllänneen hamsterikuumeeni kourissa, huristamassa sellaista pientä karvapylleröä hakemaan! ☺

Kun valo vielä silmissäsi loistaa

Tyyne, eli perheemme vanhin tassuttaja täyttää keväällä 12-v. Mietin usein mihin tuo aika on oikein kulunut, koska muistan kuin eilisen päivän sen, kuinka Tyyne oli 4-vuotias. Vaikka Tyynestä ei vielä kahtatoista kohti rullaava ikä kovin paljon näykään arjessa, se laittaa silti miettimään. Miettimään sitä todellisuutta, että luopuminen on jossain vaiheessa edessä, vaikka toivonkin sen menevän vielä pitkälle. Vaan kuinka pitkälle se sitten ylipäänsä menee, onkin hyvä ajattelemisen aihe.

Eläimiä hoidetaan tänä päivänä todella hyvin ja monia vaivoja pystytään hidastamaan tai vaimentamaan erilaisilla hoidoilla ja lääkityksillä. Vaan se hoidon tarpeellisuus ja oikeellisuus onkin itsessään kuin veteen piirretty viiva - milloin on vielä tärkeä pyrkiä hoitamaan, milloin on ylitetty raja eläimen kustannuksella, omaa sydäntä suojellakseen?

Koska vanhenevan lemmikin oireet harvemmin tulevat kertarysäyksellä, ihminen ehtii mukautua niiden hiljaiseen hiipimiseen elämään. Pieni vaiva, joka hoidettuna ei eläimen elämää haittaa lainkaan, saattaa huomaamatta laajentua ja saada kaveriksi toisen vaivan. Yhteen keskittyessä, saapuu vaivihkaa uusia seuraksi ja omistaja ei ole välttämättä ehtinyt edes havahtua siihen tosiasiaan, että eläin on jäänyt kaikkien vaivojensa alle, kärsien niistä karuna kokonaisuutena, jokaisena elämänsä hetkenä.

Kaiken pohjallahan on yleensä tunteet. On vaikea päästää irti jostain jotain niin paljon rakastaa ja jota ei haluaisi menettää. Toivo elää sinnikkäästi ja toisinaan menettämisen pelko jyrää järjen alleen. Tunteidensa vallassa voi tehdä eläimen kannalta tuskallisia päätöksiä - kuten sen tauottoman kivun jatkamista, kun ei ole valmis päästämään irti.

Koen, että omien tunteiden siirtäminen sivuun on toisinaan hyvin tärkeä taito. Jotta kykenee järkevästi ajattelemaan tilannetta sairastuneen eläimen kannalta ja olla objektiivinen päättämään jatkotoimenpiteistä, jotka ovat siinä hetkessä oikeita eläimelle - ei itselle.

Sanotaan, että on parempi päästää irti liian ajoissa, kuin liian myöhään. Olen tästä samaa mieltä. Vaikka menettämisen tuska on jotain äärettömän kivuliasta, on eräs tunne joka on vielä tätäkin kamalampi: tietää, että odotti liian pitkään. Tietää, että omissa tunteissa ja menettämisen pelossa roikkuessaan antoi kärsimyksen rajan ylittyä. Et voi ikinä perua sitä.

Olen päättänyt, että pyrin elämässäni jokaisen eläimen kohdalla pysähtyä aika-ajoin miettimään, kuinka se voi tänään. Järjellä, ei tunteella. Että oikeasti tunnistan hetken, kun ei ole enää eläimen kannalta hyvä jatkaa taivaltaan. Että se saa nauttia elämästään viimeiseen asti.

Tunteitaan on kuitenkin vaikea sivuuttaa täysin, koska ne ovat niin olennainen osa inhimillisyyttämme. Omalta kohdaltani voin sanoa, että kun päätöksen tekee järjellä, ei mene kauan kun tunteet sekoittuvat soppaan ja pyrkivät kaikin voimin kumoamaan järjellä tehdyn päätöksen. "Mutta jos nyt kuitenkin vielä katsottaisiin edes vähän aikaa.."

Voisi melkein sanoa, että järki näkee sen mikä on vialla, tunteet sen mikä vielä ei ole menetetty, sillä on helppo takertua niihin pieniin oljenkorsiin, jotka vielä näyttävät toimivan ja auttavat lykkäämään väistämätöntä hieman kauemmas. Vaan siellä se kuitenkin odottaa ja jokainen siihen mennessä ylitetty raja kivussa ja kärsimyksessä on askel, joita ei voi enää takaisin kulkea.

Elämää täysillä viimeiseen hetkeen asti.
Vaikka se viimeinen hetki koittaisi paljon pikemmin kuin myöhemmin.

***

Postauksen kuvissa perheemme vanhimpana ja nuorimpana menetetty koira. Pk collietyttö Milla joka 13-vuotiaana nukutettiin ikiuneen 13.3.2012, sekä lapinkoirapoika Sulo jonka hätälopetuksesta päätettiin 28.12.2011 sen ollessa vain 4kk ikäinen.

Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa

Tulen nykyään melko usein miettineeksi hetkessä elämisen taitoa, elämän arvostamista nykyisellään. Haaveet ovat elämässä tärkeitä, mutta elääkö voimakkaammin hetkessä vai haaveissaan, onkin kenties se merkitsevin seikka. Tulevaa ei voi vielä elää, eikä mennyttä elämää elää uudelleen, joten elämä on juuri nyt.

Nykyisin kun vaikka istuskelen illalla sohvalla, oman kodin seinien sisällä, yksi koira jaloissa rapsuteltavana ja toinen pää sylissä siliteltävänä, kissa käppyrällä sylissä hurisemassa, tai kökötän katselemassa kanojen kotkotuksia ja pupujen pompotteluja, huomaan ajattelevani, että tässä se on: haaveeni, elämäni.

Lapsena unelmoin, että joku päivä minulla on kolme koiraa ja muita eläimiä - tosin en muista, mitä mahdoinkaan näillä "muilla eläimillä" ajatella. Lapsen mielikuvituksen ja unelmien rikkauden huomioiden, ne saattoivat olla vaikka omenapuun latvaa kurkottelevia kirahveja tai lentäviä elefantteja.

Aikuiseksi tultuani en enää yhtä kirjaimellisesti ajatellut mitään tavoitteellista koirien lukumäärää, mutta liekö sitten alitajuista vai silkkaa sattumaa, että koiria tänä päivänä vain on kuin onkin juuri se kolme.

Ja kuten huomata saattaa, eihän se eläinmäärä niihin koiriin suinkaan jäänyt - niitä "muitakin eläimiä" tuli. Kirahveja, siivekkäitä norsuja tai muita oletettavia unelmalemmikkejä ei ainakaan toistaiseksi ole tässä talossa näkynyt, mutta hieman realistisempia kyllä. Tällä hetkellä kaneja, kanoja ja kissoja.

Myönnettäköön, että kissat eivät varsinaisesti kuuluneet tämän koiraihmisen alkuperäisiin suunnitelmiin, mutta kun kissahöpsö mieheni sellaisia perheeseemme halusi, niin olen oppinut ajan saatossa hymyilemään niidenkin hyrinöille ja tassujen kipristelyille. Ja tietysti ylipäänsä sille, että on eläinrakas aviomies - vaikka nyt mokoma onkin kissaihminen.

Kesällä tämä ihana onnellisuuden ja tyytyväisyyden tunne vasta huikea onkin, kun voi karvoilla kyllästetyn sohvan sijasta istuskella puutarhatuolissa ja katsella tätä kaikkea ihanuutta, josta on niin onnellinen. Pelkästään se ympäröivä luonnonrauha on kaltaiselleni metsänpeikolle kuin kultaa itsessään - ilmassa iniseviä itikoita lukuun ottamatta.

Kesä on aika, jolloin saa puput pihalle lyhentämään nurmikkoa hampaillaan ja kaivelemaan sinne samalla kuoppia (joihin myöhemmin kompastua) ja kanat pyllistelemään pusikoihin matoja tonkimaan. Täydellistä, niin täydellistä.

Se, että elää tässä hetkessä ja arvostaa sitä, ei tietenkään poissulje haaveita, jotka usein ovat elämässä kantava voima. Haaveita on minullakin, ne ovat ikään kuin hentoisia, hieman kauempana edessäpäin leijailevia ajatuksia. Elämältäni ei lähde matto alta jos haaveeni eivät koskaan toteudu, mutta toteutuessaan ne värittäisivät sitä kultaakin kauniimmaksi.

Haaveista huolimatta, elämä on tässä ja nyt.
Kaiken karvan keskellä.

Ajatuksia ajatuksista

Oivalsin juuri, että jouluaattona tälle uudelle blogilleni tuli ikää tasan kolme kuukautta. Tosin, varsinaisesti aloitin tämän blogin aktiivisen kirjoittamisen vasta parisen kuukautta takaperin, mutta tuntuu toisaalta kuin tänne olisi jo kauemminkin kirjoitellut ☺

Bloggailu on yksi tämän päivän mukavimmista asioista mitä internet sisällään kantaa, etenkin kun erilaisia blogeja on niin laidasta laitaan. Itse luen hyvinkin monenlaisia blogeja, sillä on hienoa, kuinka pystyy pienessä hetkessä tutustumaan niin monenlaisiin elämän osa-alueisiin, ihan vain omalla koneella nököttäen.

Itse pidän kirjoittamisesta, joten blogin pitäminen on siksi hyvin luonteva tapa jakaa joitain palasia elämästä. Elämä toki pitää sisällään hyvin laajalti erilaisia asioita, joten johonkin tiettyyn osa-alueeseen painottunut blogi pysyy hyvin järjestyksessä, vaikuttamatta täydelliseltä sekametelisopalta. Onhan tämäkin blogi siksi keskittynyt lähinnä yhteen elämäni osa-alueeseen, eläimiin ja luontoon, jotka ovat hyvin suuri pala elämääni.

 

Mitä vanhemmaksi sitä tulee, miettii monia asioita yhä enemmän ja laajemmalti, ja sen mietinnän myötä ne helposti myös muuttuvat joltain osin yhä merkityksellisemmiksi. Tässä tapauksessa, luonto ja eläimet.

Siinä missä lapsena tai nuorena katsoi asioita paljolti omalta kannaltaan, huomaa vanhemmiten näkökulman liukuneen yhä enemmän vastakkaiselle puolelle. Oli kyseessä sitten luonto, oma koira tai tehotuotanto, miettii tekemiään päätöksiä yhä vain suuremmassa määrin niiden kannalta katsottuna.

Vaan, vaikka sen kuuluisan mustan ja valkean väliin on tullut ajan saatossa yhä enemmän vakavammin otettavia harmaan sävyjä, on leikkisän lennokas ote asioihin silti yhä menossa mukana. Eläinten kanssa hymy on herkässä ja kaikki pienen pienet hetket niitä suurimpia.

Vaan kuten sanottua, luen mielelläni erilaisia blogeja. Päällimmäisinä erilaiset eläin- ja luontoaiheiset blogit, kirjallisuusblogit, matkustusblogit, sisustusblogit. Jos juuri sinä jostain kumman kautta tänne eksyit ja uskot, että blogisi voisi olla mukavaa luettavaa, niin kerro kuinka tieni sinne löydän! ☺

Oikeus väsymykseen

Nyt kun talvi on tuloillaan ja kanit asuvat sisällä kanilassa, on taas mukavaa viettää siellä aikaa niiden parissa. Istuskella jakkaralla ja katsella pupujen touhuja.

Kuinka ne ottavat vauhdikkaita riemuloikkia, mussuttavat ahnaasti saamiaan ruokia, tulevat ympärille silitettäväksi tai pötköttävät leppoisina - kuten vaikkapa Ella tässä allaolevassa kesällä otetusta kuvassa, yltä päältä mullassa pihalla kaiveltuaan. Likainen, haiseva ja onnellinen ☺

Puhumattakaan mukavista metsälenkeistä koirien kanssa, niiden ystävällisestä hännänheilutuksesta, kanojen seurallisista olemuksista ja pihan kuopsuttamisista. Kissa, joka hempeästi hyristen torkkuu ja tassujaan tyytyväisyydestä kipristelee.

Tämä kaikki saa hyvää mieltä aikaiseksi. Sehän eläinten kanssa elämisessä lieneekin tärkeää, saada siitä iloa. Nähdä niiden toimivan kukin omalla tavallaan, nauttivan elämästä omalla tavallaan ja yrittää tukea näitä parhaansa kykynsä mukaan, jotta näkisi sen ilon niiden olemuksissa.

Vaan aina ei kaikki ole yhtä iloa ja hymyä. Joskus sitä on oikeasti väsynyt, todella väsynyt. Yksi eläin sairastaa, sitten sairastaa toinenkin. Yksi kuolee, kuolee toinenkin. Vastoinkäymiset seuraavat toisiaan ja ne ruokkivat rankalla kädellä raskasta mieltä.

Mikäli tällaisina hetkinä tulee maininneeksi väsymyksestä, vastakaiku huolen purkamiseen joiltain ihmisiltä saattaa olla aidosti ihmettelevä kysymys: miksi niitä eläimiä täytyy olla, jos niistä sitten joutuu sillä lailla huolta kantamaan? Pitäisiköhän niistä luopua?

Eläimiin tai niiden kanssa elämiseen liitetään yleisesti positiivisia mietteitä ja mielikuvia. Kuinka ne ovat pehmoisen pörröisiä, uskollisia ystäviä, tuovat iloa elämään. Ei se sulje kuitenkaan pois sitä tosiasiaa, että ne myös sairastavat, aiheuttavat huolta eri tavoin. Ei elämä eläintenkään kanssa ole aina silkkaa suloisuutta. Joskus on oikeasti väsynyt. Väsynyt huolesta, väsynyt menetyksestä.

Minä olen ollut tänä vuonna väsynyt useita kertoja. Olen menettänyt, surrut, menettänyt lisää, surrut itseni turraksi. Kantanut huolta, miettinyt miten toimia, kuinka tehdä raskaita päätöksiä.

Tämä on osa elämää, osa elämää eläinten kanssa. Se kuuluu pakettiin. Jos menetykset tuovat murhetta, raskaat päätökset surua, kokonaisuudessa ei ole vikaa. Ei ole kyse siitä, että elämä eläinten kanssa olisi huonoa, vaan siitä, että kitkerätkin hetken kuuluvat kokonaisuuteen.

Vaikeiden asioiden ylitse rämmitään, niitä ei ohiteta luopumalla, ajatuksella jonka mukaan poissa silmistä, on poissa mielestä. Ei, niiden ylitse rämmitään jotta päästäisiin taas nauttimaan niistä kaikista mukavista hetkistä, kun väsymys väistyy.

Lopulta, ollaan taas hieman vahvempia kuin aikaisemmin. Nautitaan siitä, kuinka ilo tuntuu entistä suuremmalta, kun sen eteen on taistellut. Ei luovuteta siinä vaiheessa, kun kaikki ei olekaan vain vaaleanpunaista hattaraa - sillä mikä ihme elämässä sellaista aina olisikaan?