sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Kun valo vielä silmissäsi loistaa

Tyyne, eli perheemme vanhin tassuttaja täyttää keväällä 12-v. Mietin usein mihin tuo aika on oikein kulunut, koska muistan kuin eilisen päivän sen, kuinka Tyyne oli 4-vuotias. Vaikka Tyynestä ei vielä kahtatoista kohti rullaava ikä kovin paljon näykään arjessa, se laittaa silti miettimään. Miettimään sitä todellisuutta, että luopuminen on jossain vaiheessa edessä, vaikka toivonkin sen menevän vielä pitkälle. Vaan kuinka pitkälle se sitten ylipäänsä menee, onkin hyvä ajattelemisen aihe.

Eläimiä hoidetaan tänä päivänä todella hyvin ja monia vaivoja pystytään hidastamaan tai vaimentamaan erilaisilla hoidoilla ja lääkityksillä. Vaan se hoidon tarpeellisuus ja oikeellisuus onkin itsessään kuin veteen piirretty viiva - milloin on vielä tärkeä pyrkiä hoitamaan, milloin on ylitetty raja eläimen kustannuksella, omaa sydäntä suojellakseen?


Koska vanhenevan lemmikin oireet harvemmin tulevat kertarysäyksellä, ihminen ehtii mukautua niiden hiljaiseen hiipimiseen elämään. Pieni vaiva, joka hoidettuna ei eläimen elämää haittaa lainkaan, saattaa huomaamatta laajentua ja saada kaveriksi toisen vaivan. Yhteen keskittyessä, saapuu vaivihkaa uusia seuraksi ja omistaja ei ole välttämättä ehtinyt edes havahtua siihen tosiasiaan, että eläin on jäänyt kaikkien vaivojensa alle, kärsien niistä karuna kokonaisuutena, jokaisena elämänsä hetkenä.

Kaiken pohjallahan on yleensä tunteet. On vaikea päästää irti jostain jotain niin paljon rakastaa ja jota ei haluaisi menettää. Toivo elää sinnikkäästi ja toisinaan menettämisen pelko jyrää järjen alleen. Tunteidensa vallassa voi tehdä eläimen kannalta tuskallisia päätöksiä - kuten sen tauottoman kivun jatkamista, kun ei ole valmis päästämään irti.

Koen, että omien tunteiden siirtäminen sivuun on toisinaan hyvin tärkeä taito. Jotta kykenee järkevästi ajattelemaan tilannetta sairastuneen eläimen kannalta ja olla objektiivinen päättämään jatkotoimenpiteistä, jotka ovat siinä hetkessä oikeita eläimelle - ei itselle.

Sanotaan, että on parempi päästää irti liian ajoissa, kuin liian myöhään. Olen tästä samaa mieltä. Vaikka menettämisen tuska on jotain äärettömän kivuliasta, on eräs tunne joka on vielä tätäkin kamalampi: tietää, että odotti liian pitkään. Tietää, että omissa tunteissa ja menettämisen pelossa roikkuessaan antoi kärsimyksen rajan ylittyä. Et voi ikinä perua sitä.

Olen päättänyt, että pyrin elämässäni jokaisen eläimen kohdalla pysähtyä aika-ajoin miettimään, kuinka se voi tänään. Järjellä, ei tunteella. Että oikeasti tunnistan hetken, kun ei ole enää eläimen kannalta hyvä jatkaa taivaltaan. Että se saa nauttia elämästään viimeiseen asti.

Tunteitaan on kuitenkin vaikea sivuuttaa täysin, koska ne ovat niin olennainen osa inhimillisyyttämme. Omalta kohdaltani voin sanoa, että kun päätöksen tekee järjellä, ei mene kauan kun tunteet sekoittuvat soppaan ja pyrkivät kaikin voimin kumoamaan järjellä tehdyn päätöksen. "Mutta jos nyt kuitenkin vielä katsottaisiin edes vähän aikaa.."

Voisi melkein sanoa, että järki näkee sen mikä on vialla, tunteet sen mikä vielä ei ole menetetty, sillä on helppo takertua niihin pieniin oljenkorsiin, jotka vielä näyttävät toimivan ja auttavat lykkäämään väistämätöntä hieman kauemmas. Vaan siellä se kuitenkin odottaa ja jokainen siihen mennessä ylitetty raja kivussa ja kärsimyksessä on askel, joita ei voi enää takaisin kulkea.

Elämää täysillä viimeiseen hetkeen asti.
Vaikka se viimeinen hetki koittaisi paljon pikemmin kuin myöhemmin.

***

Postauksen kuvissa perheemme vanhimpana ja nuorimpana menetetty koira. Pk collietyttö Milla joka 13-vuotiaana nukutettiin ikiuneen 13.3.2012, sekä lapinkoirapoika Sulo jonka hätälopetuksesta päätettiin 28.12.2011 sen ollessa vain 4kk ikäinen.

12 kommenttia:

  1. Meidän koira vanhus lähti viimeiselle matkalleen viime syksynä, ollessaan 18-vuotias. Pitkän elämän eli aina iloisesti häntää heiluttaen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla näin vanhaksi eläneestä koiravanhuksesta! ♥
      Minä niin kaikkeni toivon, että Tyynekin saisi pitkän elämän ja olisi siis meidän elämässämme vielä vuosia. Kunpa, kunpa.

      Poista
  2. Anonyymi11.1.15

    Meillä myös Tyyne, kultainen noutaja vaikka ei se mitään kultaa nouda. Nimeä valitessa ajattelin, josko nimi olis enne ja olihan se. Hyvä nimi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan ikuisesti kun Tyyne oli vajaan vuoden ikäinen rasavilli ja kerran lenkillä tuli vanha rouva vastaan. Hän kysyi mikä mahtaa olla beaglen nimi ja kun kerroin sen olevan Tyyne, totesi rouva, että "vai Tyyni, onpas hauska nimi, vaikka ei se kyllä kovin tyyniltä vaikuta", kun Tyyne iloisesti hyppelehti jutustelijan edessä :)

      Poista
  3. Olipa hieno ja koskettavakin kirjoitus, varsinkin nyt, kun meidän Tico-koirulimme juuri sairasti aika ison jutun.
    Jos lääkäri olisi sanonut, että on lopetettava, niin pakko se olisi ollut tehdä, en ikinä haluaisi, että eläimeni kärsii, sitä ei voisi katsoa ollenkaan.
    Kauniit koirulit on sulla ollut ja iloa on varmaan molemmatkin ehtineet sulle antaa, se pikkuinenkin, joka niin nuorena joutui pois lähtemään.
    Hyvää alkavaa viikkoa sulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eläinlääkäristä tuli mieleen, että tähänkin ammattikuntaan kuuluu hyvin monenlaisten näkemysten omaavia ihmisiä.

      Ajattelin tässä lähinnä eläinlääkäreitä, jotka kehottavat omistajia hoitamaan jo todella kivuliasta ja sairasta eläintä, määräten vain lisää erilaisia lääkityksiä ja hoitoja, vaikka moni ulkopuolinenkin jo näkee eläimen päivittäisen kärsimyksen. Mikäli omistaja on itse sokea tilanteelle, olisi mielestäni ihan aiheellista, että eläinlääkäri uskaltaisi sanoa sen ääneen: ehkä lemmikille olisi parempi jo päästä pois.

      Poista
  4. Voinko kysyä että miksi Sulo lopettettiin 4 kk ikäisenä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varsinainen syy oli se, että Sulolla petti sisäelimet, sen tila romahti yhtäkkisesti aivan täysin. Eläinsairaalalla kaikkensa yrittivät Sulon pelastamiseksi, mutta mitään muuta ollut enää tehtävissä, kuin päästää pois kivuistaan.

      Itse syy tähän omituiseen sairastumiseen sen sijaan jäi ikuiseksi mysteeriksi. Lähetimme Sulon kuolinsyyntutkintaan Eviraan, jotta saisimme tietää mistä oikein oli kysymys, mutta viikkojen tutkimisen jälkeen syy sairastumiseen ei silti löytynyt. Epätietoisuus seuraa siis aina mukanamme.

      Poista
  5. Kirjoitat viisaasti. Meillä on myös suomenlapinkoira Halla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun sydämeni tuo rotu on vienyt kyllä niin täysin, että en tiedä meinaanko sitä enää edes takaisin saada :)

      Poista
  6. Vaikka eläimet ovatkin taitavia salaamaan vaivojaan, niin kyllä niistä usein näkee milloin elämänhalu alkaa hiipua. Kukaan ei varmasti tahallaan halua pitkittää lemmikkinsä kärsimyksiä, sillä se tuottaa kärsimystä itsellekin. Luopuminen on aina tuskallista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinäpäs se onkin: se on usein täysin tahatonta, koska sitä ei itse välttämättä osaa havahtua huomaamaan, kuinka huonoon tilaan asiat ovatkaan jo edenneet, kun ne ovat pikkuhiljaa hiipineet. Tahallisesti ei rakkaidensa halua kärsivän.

      Kaikkein hienointahan se on, että kykenee näkemään kokoajan sen kokonaisuuden ja ymmärtää ikään kuin olemaan tilanteen tasalla ja huomaamaan ajoissa, että nyt on aika tullut.

      Mutta totta se on, luopuminen on tuskallista.
      Joskus aivan äärettömän, täydellisen tuskallista.

      Poista

Mukavaa kun jätät viestiä! Anonyymien kommentteja ei pääasiassa julkaista, ellei mukana ole jotain nimimerkkiä. Valitsethan siis mieluiten anonyymin sijasta kohdan "Nimi/url" johon voit kirjoittaa nimimerkkisi tai nimesi, kiitos! :)