Olen tullut viime aikoina aivan erityisen paljon miettineeksi eläinten vaikutusta omaan hyvinvointiin. Tämä vaikutus voi nimittäin olla jotain niin suurta, ettei sille välttämättä ole keksitty oikeastaan sanojakaan ja se korostuu erityisesti silloin, kun elämässä kohtaa asioita, jotka tuntuvan olevan liian vaikeita mielen käsiteltäväksi. Kerron nimittäin nyt jotain, mikä riuhtaisi maton jalkojeni alta kolme kuukautta sitten. Jotain, minkä kirjoittaminen tänne on ollut mahdotonta tähän asti, mutta nyt sen kuitenkin haluan kirjoittaa.
Tämä vuosi on ollut monin tavoin rankka, mutta syyskuussa se kaikki kulminoitui äärimmäiseen henkiseen tuskaan - menetin isäni. Isäni äkillisesti sairastui vakavasti elokuussa ja viikkojen jatkuva huoli ja pelko räjähti lopullisesti, kun syyskuun puolivälissä isäni kuoli. Oman vanhemman menetys on niin suunnattoman hirveä kokemus, ettei sille ole oikeasti ole olemassa sanoja - tai mikäli on, minä en ole niitä onnistunut löytämään.
Ystävien ja perheen tuki on ollut tärkeää - niin äärettömän tärkeää. Samalla olen tullut paljon miettineeksi eläinten vaikutusta omaan hyvinvointiin. Nimittäin, ainakin omalla kohdallani huomaan kuinka suuri se vaikutus voikaan olla.
 |
| Nöf, nöf |
On niin hieno tunne, kun valtavan surun keskellä koira käpertyy viereesi, katsoo suurilla silmillään ja laskee pehmeästi tassunsa kädellesi. Se, kun näet kissan kiertyvän hyrisevälle kerälle sohvalle, nauttien olostaan. Se kuinka katselet kanien tyytyväisinä loikkivan tai jyrsien ruokiaan, posket pulleasti pyörien.
Eläinten hyvinvointi on tässä kaikessa oikeastaan se avainsana. Kun eläinten näkee ja kokee voivan hyvin, on se juuri se asia, joka vaikuttaa omaankin mielialaan. Tämä on myös eräänlainen onnellinen oravanpyörä: suurissa suruissakin sukeltaessaan saa voimaa hoitaa eläimet niin, että ne voivat hyvin ja näin ollen vastavuoroisesti nostavat omaa mielialaa.
Kanila on itselleni ollut aina sellainen "toinen olohuone" jossa aika kuluu siivillä. Mikäli tiedän aamulla olevan aikainen herätys, saatan illalla viimeisen kerran mennä käymään pupujen luona "ihan vain pikaisesti" tarkistaakseni kaikilla olevan varmasti juomaa ja ruokaa, sekä sammuttamaan valot. Vaan kuinka ollakaan, saatan huomata kuluttaneeni siellä aikaa parikin tuntia. Siellä aika vain pysähtyy - tai tarkemmin ottaen tuntuu siltä, sillä ikävä kyllä se kello todellisuudessa kuitenkin jatkaa juoksemistaan.. :)
Mutta pupula, siellä se aika pysähtyy. Sitä vain pysähtyy hetkeen, nauttien mitä mainioimmasta seurasta syöttäen, silitellen ja sylitellen.
Uudistin vastikään töpöjengin asumusta sikäli, että päätin kokeilla asumuksen pohjallisena pelkän purun sijasta puru-turveseosta. Kun on tottunut vaaleaan, valoisaan puruun, oli hieman tottuminen uuteen ilmeeseen, mutta se on tuntunut olevan erittäin hyvä ratkaisu. Puputkin tuntuvat kovin pitävän pehmoisesta turpeesta asumuksessaan ja myös innostuvat sitä välillä kaivelemaan.
Huomatkaa laajimmassa kuvassa näkyvä haukkarivistö orrellaan.. :)