Minä poika roiskin, lammikossa loiskin..

Eläinperheemme sai muutama viikko sitten vahvistusta parin viehkeän vaakuttajan muodossa, kun meille muutti kuvassa kauniisti kököttävät ankkalapsukaiset.

Ankanpoikaset kasvavat erittäin ripeää vauhtia, joten näin pieniä ne eivät suinkaan enää ole kuin yllä olevassa, 25.4. otetussa kuvassa, vaan lähempänä täysikasvuisuutta.

Jo vuosia sitten, saimme ensikosketuksen ankkaelämään, hankittuamme tuolloin ensimmäiset kolme ankkaa. Näiden valloittavien, mutta sitäkin sotkuisempien, vaakkujen poismenon jälkeen on tässä ehtinyt kulua usempi ankaton vuosi. Sen verran sotkuisia tyyppejä ankat ovat, että ehkä nämä menneet vuodet ovat kuluneet toipuessa siitä kaikesta kaaoksesta.. :)

Yllätin hieman itsenikin, että lopulta kaipuu ankkoihin ei ottanut laantuakseen, vaan päätin aloittaa uudelleen näiden läträäjien kanssa. Niinpä huhtikuussa köröteltiin kaksi vaakkua kotiin hakemaan. Ankkojen hieman kasvettua, on niiden sukupuolet ollut mahdollisuus tunnistaa äänten perusteella: kyseessä ovat tyttö ja poika. Vaikka äänten perusteella näin ollen sopisi nimiksi mitä mainioimmin Kääkkä ja Kähisijä, ovat he kuitenkin Justiina ja Jalmari.

Yllä oleva kuva on tasan viikon takaa, 12.5. Kuten jo näidenkin kuvien perusteella voi havaita, ankkojen kasvussa vauhti on sen verran hurjaa, että siinä jää Räikkönenkin kierroksen jos toisenkin taaemmas. Etenkin, kun kierrokset senkuin kasvavat, ankkojen luonnollisesti jo viimeisimmänkin viikon aikana kasvettua lisää.

Näin kevään ja kesän koittaessa meillä ei tekeminen lopu kesken - tämä kun on aikaa, jolloin pääsee muokkaamaan ja rakentelemaan! Pihallamme on tänä vuonna montakin eri projektia pyörimässä, mutta näistä yksi on ankkojen talvitarha, josta tulee kulku sisätilaan. Ulkorakennuksen takana oleva tyhjä tila (lue: armoton ryteikkö) saadaan hyötykäyttöön, kun se "katetaan" ankkatarhalla. Ja parilla ankalla. Ja sittemmin hurjalla määrällä sotkua.. :)

Kop kop, kukas se täällä?

Niin kuin heinät heiluvat tuulen tuiverruksessa, niin keikkuu Karvapuusti vapaana virran vietävänä. On nimittäin ehtinyt kulua peräti lähes puolitoista vuotta siitä, kun tääällä viimeksi sanaista arkkuani aukaissut. Olisiko aika jälleen palata pulisemaan?

Tällä hetkellä eletään hyvin poikkeuksellista aikaa, niin meillä kuin maailmallakin riehuvan koronaviruksen vuoksi. Sen mukanaan tuomat poikkeusolot ovat tuoneet monenlaisia murheita ja kotona pysyminen, sekä ihmiskontaktien vältteleminen on monille haastavaa. Sitten on sellaisia kuin minä: introvertti, joka ei huomaa arjessaan juurikaan eroa entiseen. Kotiin kun yleensäkin käpertyy kuuliaisesti köllimään, kuin karhunalle talvea vasten luolansa lepoon.

Kuten etelän asukit ovat havainneet, talvi täällä etelässä on ollut lähinnä nimellinen, ajoittaisia talven tuiskuttavia tuulahduksia lukuun ottamatta.

Vaan, koska kinokset eivät kulkua haittaa, on metsässäkin tullut talven halki runsaasti reippailtua - tai räpiköityä, vesisateiden veltostettua metsäpolkuja mutavelliksi. Nyt koronaviruksen vuoksi poikkeusoloja eläessämme on luonto kutsunut vain entistä paremmalla syyllä. Nautin suunnattomasti kulkea koirien kanssa siellä ja täällä tepastellen.

Vaan, mitä sinulle kuuluu?

Jos olet instagramissa, nyt voi ottaa seurantaan Karvapuustin, sillä Karvapuusti juuri tästä päivästä lähtien löytyy insgramista! :) Täällä: https://www.instagram.com/karvapuusti/

Mennääks metsään

Tänään ei alkanut ainoastaan uusi viikko, vaan samalla myös uusi kuukausi. Yöt on välillä olleet jo kylmiä, joten hiljalleen alkaa kasvitkin menettämään loistoaan. Kuitenkin värit ovat luonnossa paikka paikoin tällä hetkellä upeimmillaan.

Joitain päiviä takaperin nappasin metsäreissulle mukaan Tahvon ja kameran. Aurinko paistoi lähes kirkkaalta taivaalta, joten oli aivan sanoinkuvailemattoman hieno tunne tallustaa metsässä, katsellen miten aurinko sai ruskan loistamaan entistä kirkkaammin värein.

Tahvo alkoi tämän vuoden alkupuolella oireilla kulkemistaan niin, että muun muassa makuulta noustuaan sen käveli oli toisinaan hieman vaivalloista. Aloin hyvin vahvasti epäilemään nivelrikkoa ja epäily vahvistui eläinlääkärissä, kun kävimme kuvauttamassa selkää ja lonkkia. Selkä näytti hyvältä, mutta lonkat ovat tasoa C/D ja sen lisäksi niissä tosiaan on nivelrikkoa - toisessa melko runsaastikin.

Tahvolle aloitettiin Cartrophen-pistossarja, joka ensin laitettiin viikon välein ensimmäisen kuukauden ajan ja tästä eteenpäin se on laitettu kerran kuukaudessa. Alkuun tilanne ei muuttunut mielestäni parempaan lainkaan - pikemminkin päinvastoin.

Kuitenkin, nyt kuukausien jälkeen tilanne on alkanut tasoittumaan. Tahvo saa pistoksen yhä kerran kuukaudessa ja sen lisäksi sen ruokavalion lisänä on glukosamiini- ja MSM-jauheet. Näistä kaikista yhdessä näyttäisi olevan selvästi apua, sillä Tahvon tilanne on pysynyt nyt tasaisena.

Reilu kuukausi takaperin Tahvo täytti 9-v. Jalkojen tilanne on saanut paljon miettimään sitä, kuinka kauan Tahvo mahtaa saada elää mahdollisimman kivuttomasti ja tyytyväisenä. En haluaisi ajatella eroa vielä, etenkin kun tilanne nyt on pysynyt hyvänä, mutta väkisinkin se on mieltä toisinaan vallannut - etenkin kun vielä kesälläkin tilanne näytti huonolta. Mutta pidämme lippua korkealla! ♥

Kevätpuput ja kimalaistiedote

Kevät on vihdoin täällä! Toisin sanoen, jopa meidänkin pihalla. Tonttimme, joka on erityisen mieltynyt pitämään kiinni hankikorkeuksistaan vielä silloinkin, kun naapurit jo haravoivat lehtiä kasaan omilla pihoillaan, on luopunut lumista yllättävänkin nopealla tahdilla. Keväiset ja kesäiset pihapuuhastelut ovat siis läsnä :) ♥

Viime kesänä rakensimme pupujengille uuden ulkotarhan, jonka katto ei kuitenkaan missään vaiheessa vuotta valmistunut, vaan sen asiaa ajoi pressu. Nyt uuden, tukevan katon rakentaminen on kuitenkin hyvässä vauhdissa ja viimeisiä silauksia vaille. Ilmatkin alkavat näyttämään siltä, että pian pääsee pupupoppoo sinne muuttamaan. Ulkoilukausi kuitenkin aloitettiin tältä vuodelta nurmiaitauksessa pomppien, kun vappuaattona oli sääkin mitä mukavin.

Ennen kuin poppoo ylipäänsä pääsee muuttamaan varsinaiseen ulkotarhaan, täytyy niiden toimeentulo olla ensin kunnossa. Jaska, Kira ja Henni on siis tarkoitus totuttaa yhdeksi jengiksi. Etenkin leikkaamattomien tyttökanien yhteen totuttaminen keväällä on hieman haastellisempaa, mutta hyvin näyttää porukka hiljalleen muotoutuvan.

Henni ja Jaska ovat päässeet kenties läheisimmiksi tässä vaiheessa, sillä vaikka Henni yhä ahkerasti Jaskan selässä hyppii yhdessä ollessa, jotta tietää jätkä varmasti tossun alla olevansa, saattaa välillä yllättää näinkin hempeä näky:

Korvien lipsuttaja Jaska työntouhussa, Henni rentoutuu 

Jaskan Jänisjooga Oy

Minä kyllä niin mieleni pahoitin kun ulos raittiiseen ilmaan toivat

Loppuun pieni, mutta tärkeä tiedonjyvänen tai muistutus kaikille luontorakkaille. Elämme aikaa, jolloin erilaiset osat luontoa heräävät - ja näistä yksi on kimalaiset. Vielä tarkemmin ottaen kuningattaret, jotka talvehtivat ja heräävät keväällä perustaakseen uudet yhdyskunnat.

Kimalainen on äärettömän tärkeä pölyttäjä, jolla on tärkeä tehtävä muun muassa marjasadon suhteen. Kimalainen on luonnonmarjojen tärkein pölyttäjä ja on laskeskeltu, että pelkästään yhden ainoan kuningattaren tappaminen keväällä voi vaikuttaa jopa 10-20 kilon vähennykseen marjasadossa.

Tähän aikaan vuodesta voi esimerkiksi lattialla ryömiskellä hieman huteran oloisia kimalaiskunigattaria, jotka ovat heränneet talvilevoltaan. Sen sijaan, että takertuisi lähimpään sanomalehteen ja rullaisi sen litistääkseen kotiinsa tunkeutujan, voi päinvastoin tehdä ison palveluksen luontoa ajatellen - auttamalla pörriäisen hieman jaloilleen. Esimerkiksi sokerivesi tai hunaja on oivallista ravintoa, jolla talviuniensa jälkeen pöpperöisen työläisen saa kuntoon.

Kuten viime vuodenkin keväänä, löytyi meiltä sellainen tänäkin keväänä kanilan lattialta pökerryksissä, jalat kohti kattoa. Pörröpeppu saa tällä hetkellä hieman vahvistua hunajaa nauttien - päästäkseen sitten ulos jatkamaan sukua ja ahkeroimaan.

Viime vuonna löytämäni kuningatar oli heikossa kunnossa useita päiviä, kunnes se muutamien päivien hunajadieetin jälkeen yllätti eräänä aamuna, vihdoinkin pörisemällä kovasti väliaikaisessa majapaikassaan - muovirasiassa. Se pääsi lentoon ulos ja toivon kovasti tämänhetkisenkin "potilaan" vahvistuvan ja pääsevän sitten liikkeelle. Hunaja ainakin tekee erittäin hyvin kauppansa - kuten oheisesta kuvasta voi huomata :) ♥

Kevään kaipuu

Kiihkeä keväänkaipuu kaivertaa koloa rintaan. Huhtikuu on ovella odottelemassa käynnistymistään, mutta ulkona on pääosin vielä melko talvista valtavine pakkasineen ja lumihankineen.

Päivä päivältä huomaan ajatusteni suuremmin siintävän keväässä, ajassa jossa hanget ovat haihtuneet ja maasta nousee monenlaisia väriä. Tätä ihanaa aikaa odotellessa, on tullut selailtua menneiden vuosien kuva-albumeja. Kevään kauneutta vuosien varrelta.

Pihamme ympäristössä kasvaa todella runsaasti saniaisia ja niitä on myös valtava tiheä pusikko yhdessä pihamme laidassa. Ne ovat täyteen kokoon kasvettuaan valloittava näky ja pienenä maasta ponnistaessaan suorastaan sympaattisia "kevätrullia"

Pihalla on kesäisin myös paljon sammakoita ja aina toisinaan eksyy sinne seikkailemaan rupikonna tai parikin. Näiden liikkuminen sammakoihin verrattuna on veikeää, sillä etenkin hieman isommat konnat loikkimisen sijasta kävelevät, tai loikkaavat sammakoihin verrattuna leppoisan laiskahkosti lössähtäen.

Rupikonnien silmät ovat todella kauniin sävyiset, kuten yllä olevasta kuvasta voi huomata. Sammakot ja konnat ovat aina todella odotettuja vieraita pihallamme ja olemme mielissämme, kun piha-altailla yleensä viihtyy useita sammakoita :)

Hämeenlinnan Aulanko on yksi mielipaikoistani niin keväällä, kesällä kuin syksylläkin. Keväisin siellä saa seurailla lintujen kosiomenoja ja sittemmin pieniä untuvaisia kuoriutuneina.

En varmasti ole ainoa, joka kovasti kaipaa näitä aikoja... :) ♥

Kerran Karvapuusti, aina Karvapuusti

Jo kuukausien ajan olen pyöritellyt mielessäni Karvapuustiin kirjoittamista. Karvapuustiin, joka elämän pyörteissä jäi oman onnensa nojaan. Vaan kuinka ollakaan, nyt on aika siirtyä tuumailusta toteutukseen - paluu blogiin! Pientä pintaremonttiakin on niin sanotusti ilmassa, sillä blogi sai pientä kasvojenkohotusta ulkoasun suhteen. Koska karvaperheessämmekin on tapahtunut muutoksia, oli myös pitkään palvelleen bannerinkin aika poistua ja tilan valloitti nyt uusi ajankohtaisempi banneri.

Ajatuksia on täyttänyt monenlaiset mietinnöt, koska olen alkanut saamaan voimakkaita allergiaoireita eläimistä. Oireeni keskittyivät heti alkujaan vain lintuihin ja kaneihin, eikä siis lainkaan esimerkiksi koiriin tai kissoihin. Kaikkein pahimmat oireet olivat kanojen kanssa, joten rakas rouvasväki muutti uuteen kotiin.

Toinen oireita aiheuttava on kanit, mutta niiden kanssa oireet eivät ole lainkaan niin rajuja kuin kanojen kanssa - vaikka kuitenkin tarpeeksi rajuja. Asiaa on kuitenkin tullut todella paljon mielessä pyöriteltyä ja koska oireita kuitenkin on, tulin johtopäätökseen, että nyt on aika pitää kotosalla vain muutama pupu, jotta tilanne helpottuu - eli kunnes aion siedättyä uudelleen! :-)

Viime syksynä rakensin kaneille kokonaan uudet asuintilat kanilaan, eli talomme viereiseen rakennukseen, jossa puput majaansa pitävät. Alla olevissa kuvissa näkyy hieman näitä pupujen uusia asuntoja, sekä Hennin uusi söpö heinäkärry :)

Pöyt.. kärry on katettu :)

"Jassoo, naapurilla on uusi kärry.."

Tulin tämän söpön heinäkärryn ostaneeksi Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen kirppikseltä, vieraillessamme yhdistyksellä tämän kuun alussa. Useiden kissojen lisäksi yhdistyksellä oli useita toinen toistaan hurmaavampia pupuja etsimässä uusia koteja. 

Kodittomia eläimiä on suorastaan surullisen paljon ja aina kun näitä näkee, toivoisi voivansa oleva kykenevä kantamaan ne kaikki kotiin tarjoten jokaiselle hyvän elämän. Käytännössä tämä ei tokikaan ole mahdollista aivan tällä tavoin, mutta se mitä itse kykenee tekemään, on tiedottaa eteenpäin ihmisille mahdollisuudesta valita perheeseen poikasen tai pennun sijasta aikuinen koditon. Löytöeläimet ja eläinsuojelutoiminta on onneksi tänä päivänä aika kiitettävästi päässyt näkyviin ja yhä useammalle ihmiselle aikuinen kodinvaihtaja on tietoinen valinta.

Meidän kaikki puput on kesän tullen tarkoitus totuttaa yhteen jengiin, jolloin ne pääsevät muuttamaan viime kesänä rakennettuun ulkotarhaan. Ennen pupujen "kesälaitumelle" muuttamista, on kuitenkin operaationa rakentaa ulkotarhaan uusi katto. Viime vuoden kesä oli niin sateinen, ettei lopullista, kunnollista kattoa tullut missään vaiheessa rakennettua, vaan pressu ajoi hommansa halki Suomen sateisen suven.

Tänä vuonna puolestaan näyttää kevät olevan hieman karkuteillä, sillä huhtikuu jo huhuilee ovella, mutta lunta tupruttaa ja pakkasta piisaa. Viime päivinä kuitenkin näyttäisi jo niitä keväänkin merkkejä alkaneen enemmän pukkaamaan ja koirien kanssa on ollut ihanaa ulkoilla aurinkoisilla säillä. Odottelen jo kovasti aikaa, jolloin lumet katoavat ja saa aivan uutta iloa kulkea kameran kanssa luonnossa, luonnon heräämistä ikuistaen. Nyt on kuitenkin ollut tyytyminen halki talven sinnitelleiden lehtien ja risujen kuvaamiseen - onneksi koirat ovat aina yhtä eläväisiä kuvauskohteita :) ♥

Olisi mukava kuulla, vieläkö blogin vanhoja lukijoita on mukana blogimaailmassa.

Mitä juuri sinulle kuuluu? :)

Hyrinäriepu

Meidän perheen kissapoppooseen kuuluu oleellisena osana myös yksi lattiariepu, jonka aina yhtäkkiä huomaa levähtäneen keskelle lattiaa - tietysti yleensä siihen kohdin, mistä eniten kuljetaan.

Ramasoo. Tarvii ommoo lommoo.

Mikäli illalla tai yöllä hipsuttelee huoneesta toiseen, valojen laittaminen on enemmän kuin suotavaa, sillä vaikka reitin omassa kodissa sokkona osaisikin, saattaa pimeydessä vaania erinäisiä "muuttuvia tekijöitä".

No ei tässä kuule kummempia, kunhan hengaan

Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun illalla myöhään vessaan (jääkaapille..) hiippaillessa on keskellä lattiaa retkottanut se sama tuttu riepu kuin päiväsaikaankin. Siinä saa pitää askeleet varovaisen kevyenä.. :)

Elämän kipeät karikot

Olen tullut viime aikoina aivan erityisen paljon miettineeksi eläinten vaikutusta omaan hyvinvointiin. Tämä vaikutus voi nimittäin olla jotain niin suurta, ettei sille välttämättä ole keksitty oikeastaan sanojakaan ja se korostuu erityisesti silloin, kun elämässä kohtaa asioita, jotka tuntuvan olevan liian vaikeita mielen käsiteltäväksi. Kerron nimittäin nyt jotain, mikä riuhtaisi maton jalkojeni alta kolme kuukautta sitten. Jotain, minkä kirjoittaminen tänne on ollut mahdotonta tähän asti, mutta nyt sen kuitenkin haluan kirjoittaa.

Tämä vuosi on ollut monin tavoin rankka, mutta syyskuussa se kaikki kulminoitui äärimmäiseen henkiseen tuskaan - menetin isäni. Isäni äkillisesti sairastui vakavasti elokuussa ja viikkojen jatkuva huoli ja pelko räjähti lopullisesti, kun syyskuun puolivälissä isäni kuoli. Oman vanhemman menetys on niin suunnattoman hirveä kokemus, ettei sille ole oikeasti ole olemassa sanoja - tai mikäli on, minä en ole niitä onnistunut löytämään.

Ystävien ja perheen tuki on ollut tärkeää - niin äärettömän tärkeää. Samalla olen tullut paljon miettineeksi eläinten vaikutusta omaan hyvinvointiin. Nimittäin, ainakin omalla kohdallani huomaan kuinka suuri se vaikutus voikaan olla.

Nöf, nöf

On niin hieno tunne, kun valtavan surun keskellä koira käpertyy viereesi, katsoo suurilla silmillään ja laskee pehmeästi tassunsa kädellesi. Se, kun näet kissan kiertyvän hyrisevälle kerälle sohvalle, nauttien olostaan. Se kuinka katselet kanien tyytyväisinä loikkivan tai jyrsien ruokiaan, posket pulleasti pyörien.

Eläinten hyvinvointi on tässä kaikessa oikeastaan se avainsana. Kun eläinten näkee ja kokee voivan hyvin, on se juuri se asia, joka vaikuttaa omaankin mielialaan. Tämä on myös eräänlainen onnellinen oravanpyörä: suurissa suruissakin sukeltaessaan saa voimaa hoitaa eläimet niin, että ne voivat hyvin ja näin ollen vastavuoroisesti nostavat omaa mielialaa.

Kanila on itselleni ollut aina sellainen "toinen olohuone" jossa aika kuluu siivillä. Mikäli tiedän aamulla olevan aikainen herätys, saatan illalla viimeisen kerran mennä käymään pupujen luona "ihan vain pikaisesti" tarkistaakseni kaikilla olevan varmasti juomaa ja ruokaa, sekä sammuttamaan valot. Vaan kuinka ollakaan, saatan huomata kuluttaneeni siellä aikaa parikin tuntia. Siellä aika vain pysähtyy - tai tarkemmin ottaen tuntuu siltä, sillä ikävä kyllä se kello todellisuudessa kuitenkin jatkaa juoksemistaan.. :)

Mutta pupula, siellä se aika pysähtyy. Sitä vain pysähtyy hetkeen, nauttien mitä mainioimmasta seurasta syöttäen, silitellen ja sylitellen.

Uudistin vastikään töpöjengin asumusta sikäli, että päätin kokeilla asumuksen pohjallisena pelkän purun sijasta puru-turveseosta. Kun on tottunut vaaleaan, valoisaan puruun, oli hieman tottuminen uuteen ilmeeseen, mutta se on tuntunut olevan erittäin hyvä ratkaisu. Puputkin tuntuvat kovin pitävän pehmoisesta turpeesta asumuksessaan ja myös innostuvat sitä välillä kaivelemaan.

Huomatkaa laajimmassa kuvassa näkyvä haukkarivistö orrellaan.. :)