keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Elämänpolkuja

Näin loppuvuotta kohti kulkiessa, olen huomannut taas muistelevani enemmässä määrin Suloa, neljän kuukauden ikäistä lapinkoiraamme, joka joulukuun lopussa 2011 nukutettiin ikiuneen - mikä oli ainoa ratkaisu, sillä pieni olisi kuollut joka tapauksessa.

Elämän eri saroille mahtuu monenlaisia yllätyksiä, eikä liene ihmekään, että eläinten kanssa niitä riittää myös laajalti. Sulon kuolema iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, sitä ei kertakaikkiaan ollut osannut edes aavistaa, että seuraava joukosta poistuva olisi vasta luoksemme saapunut pentu.

 
Sulon lopetuksen jälkeen sen kuolemaan johtaneita syitä selviteltiin Evirassa kuusi viikkoa, mutta syy räjähdysmäisen nopeasti iskeneelle ja vakavalle sairastumiselle ei koskaan löytynyt. Vielä nykyäänkin sitä välillä huomaa miettivänsä, millainen pikkumies olisikaan tänä päivänä.
 
Vaan, koska elämässä erilaiset tapahtumat nivoutuvat toisiinsa niin, että yksi tapahtuma myöhemmin on polku toiselle tapahtumalle, en haluaisi tilanteen olevan enää toisinkaan. Sillä, Sulon kuoleman vuoksi meille tuli joitain kuukausia myöhemmin uusi lapinkoiralapsi, Mauri.
 
 
 
Vasta reilu pari takavuotta perin se oli noin pieni ja pörröinen, tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Vaan, tänä päivänä Mauri on osa tätä hetkeä, osa meidän elämää ja perhettä. Polulla, jonka kautta kuljimme siihen, että Mauri tuli osaksi perhettä, matkasin halki surun ja kyynelten, mutta tänä päivänä saan olla iloinen hassunhöntin Maurin olemassaolosta.
 
 
 
Erilaisten tapahtumien vaikutuksista eläinperheeseen on ollut ihan vastakin kokemusta. Kuten jo marraskuun alussa kirjoittamassani postauksessa kerroin, Töyhtö-ankkamme lähti niin sanotusti parempiin suihin, kun jokin peto tuli ja sen pihastamme nappasi.
 
Repe jäi yksin ja samantien sen ruokahalu putosi aivan olemattomiin. Yritin etsiä Repelle uutta tyttöä, mutta tähän vuodenaikaan ei ankkoja pahemmin ole saatavilla - ainakan täällä päin Suomea. Lopulta aloin kääntymäänkin siihen suuntaan, että päinvastoin luovuttaisin Repen kotiin, jossa sille olisi jo lajitovereita odottelemassa.
 
Asiassa kävikin hyvin, sillä yksi perhe päinvastoin kovasti etsi koirasankkaa, neljän tytön seuraksi. Toiveet kohtasivat siis täydellisesti ja maanantaina sitten tuli se hetki, kun pakkasin Repen matkalle uuteen kotiin. Kolmen viikon erittäin huonon syömisen seurauksena se ehti jo laihtua huomattavasti, joten olikin jo aika saada se lajitoverien luokse.
 
Kuulumisiakin on jo tullut, Repe on uuteen kotiinsa hyvin kotiutunut ja tepsuttelee uuden haareminsa kanssa jonossa, kuin olisi aina siellä ollutkin. Tästä hyvin voimakkaasta haikeudesta huolimatta, ei voinut kuin tulla hyvälle tuulelle Repen puolesta! ☺

12 kommenttia:

  1. Voi Töyhtö!!!! :( ja voi Repeparkakin, mutta hänelle kävi lopulta hyvin...❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä nyt todella hyvä mieli Repen puolesta, sai oikein NELJÄ tyttöä! ☺ ♥

      Poista
  2. Voi Sulo-rukkaa :( Eihän noille voi mitään... Mutta Mauri on suloinen :) Onko noilla turkki kuin kova hoitoinen? Meillä PON-pojat pidetään nyt lyhytkarvaisina, kun turkki menee niiin helposti takkuun... Onneksi Repekin sai laumansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ystävälläni on myös PON hän on aina kamppaillut sen turkin kanssa, kun on todella helposti takkuuntuva. Siksi hänkin pitää sen nykyään lyhyenä koko ajan.

      Näillä meidän pojilla on todella helppo turkki
      - ellei lasketa sitä että irtokarvaa riittää ja riittää.. ;)

      Poista
  3. Täällä ihan kyynel silmässä luen postaustasi, sniif! Vaan näin se elämä välillä heittelee eikä sitä tiedä, mitä päivä tuo aina tulleessaan. Upeita poikia molemma, Sulo ja Mauri. Ja minäkin olen Repen puolesta tosi onnellinen! Hän on varmasti hyvin tyytyväinen ikiomassa haaremissaan =D. Ihanaa joulun odotusta teille kaikille sinne!

    VastaaPoista
  4. Luopuminen on vaikeaa, silloinkin kun se on toisen parhaaksi.

    VastaaPoista
  5. Meillä kävi sama outo juttu tyttären aprikoosinväriselle kääpiövillakoiranpennulle Lunalle. Hänet ehdittin viedä Helsingin eläinsairaalaan, missä oli samalla jotain surullista, sillä Luna kuoli siellä ilman matteaan eli tytärtämme, yksin. Ensin epäiltiin parvoa, mutta sitä se ei ollut. Syy ei selvinnyt koskaan. Siitä ei oikein voinut edes toipua...

    Meidän novascotiannoutajamme eli melkein 15 vuotiaaksi, mikä oli niin suuri ilo, että ei sanotuksi saa. Nyt suuriruhtinatar Olga nukkuu puutarhassamme ja kasvaa jouluruusua ja valkoisia varjoliljoja.

    Tyttärellä on nyt musta kääpiövillakoira ja lilsäksi vain vuoden vanha sheltti eli jouluna suuressa talossamme on ihanaa koiruuselämää, jota kaipaan joka päivä. Me emme ota omaa koiraa muutamaan vuoteen, sillä edessä ovat reissuvuodet.

    Voihan Mauri <3

    Ylin kuva tuo ihan kyyneleet silmiini, sillä tunnen samannäköisen koiruuden ja se on vain niin ihanuus, Nappi <3

    Mauri on selvästi selvityjien suurta kastia, heitä, joita hoviväki palvoo ja joka pitää lumesta, kuten teki meidän Olgakin.

    Ihania koiravuosia!

    VastaaPoista
  6. Voi mikä söpönen Mauri :)

    VastaaPoista
  7. Ovatkohan rakkaat eläinystävämme opettamassa meille tuota luopumisen vaikeaa aikaa? Ainakin he jättävät niin puhtaan kauniin jäljen eli muiston. Uskon, että heilläkin on sielu, joka ei kuole.

    VastaaPoista
  8. Kirjoitat niin elämänläheisesti ja kauniisti, niin elämästä kuin kuolemastakin.
    On ilo lukea näitä vaikka välillä silmät kostuu.
    Voi Sulo pientä mikä kohtalo hänelle suotiin. Mutta kaikella on tarkoituksensa ja kaikki on nyt hyvin ♥

    VastaaPoista
  9. Mauri on kyllä todella kaunis koira, ihanan värinenkin. Ihastuin tähän blogiin heti ja liityin lukijaksi. :)

    VastaaPoista
  10. Vautsi mitä kuvia! Upeita!

    VastaaPoista

Mukavaa kun jätät viestiä! Anonyymien kommentteja ei pääasiassa julkaista, ellei mukana ole jotain nimimerkkiä. Valitsethan siis mieluiten anonyymin sijasta kohdan "Nimi/url" johon voit kirjoittaa nimimerkkisi tai nimesi, kiitos! :)